Polkupyörä on yksi ihmiskunnan jaloimmista, hyödyllisimmistä ja yksinkertaisimmista keksinnöistä. Siinä on vain kaksi pyörää, runko, polkimet, voimansiirtoketju ja moottorina omaa lihasvoimaa käyttävä ihminen. Reilun sadan vuoden kuluessa sen teollinen perusmalli on valloittanut koko maailman.

Jostakin syystä teollisuus on ryhtynyt voitonhimossaan tuottamaan yhä uusia kalliita erikoispyöriä, vaihtamaan kokoelmaa vuosittain kuin muotihuoneet ja kiskomaan turhamaisilta ibmisiltä rahat pois. Se joka ei tähän lankea tulee mainiosti toimeen vakiopyörällä, joka kestää ankarassakin käytössä vuosikymmenet. Yksi on vielä luotukin suomalaiselle miehelle pysyvä hyödyke, joka ei juuri muutu eikä petä häntä koskaan: polkupyörä. Sen taattu turvallisnus on yhtä kuin suomalaisen perusmiehenkin yleisesti tunnettu vakaus ja pysyvyys.

Pyöräilen jotta pystyisin hengittämään, elämään, tuntemaan itseni vapaaksi ja itsenäiseksi. Pyöräilyssä yhdistyy liikunnan ja vapauden riemuun reittien ja ajankäytön suvereeni valinnanvapaus. Kammoan syvästi kaikkea joukkoliikuntaa, ohjattuja ja määrättyjä liikkeitä, marssirivistöjä ja raitiotielinjojen tapaan aurattuja hiihtolatuverkkoja. Pyöräilijänä olen oman maailmani keskus, ruhtinas ratsuni selässä, kaikkialle johtavilla teillä. Yksilöllisyyden ja riippumattomuuden kokemus on pyöräilyn vapauttavin elämys.

Minun tarvitsee vain astua ulos, heittää toinen koipi tangon yli ja huristaa johonkin suuntaan, minne tahansa, valita reitti päivän tunnelmien, sään ja mielihalun mukaan. Vapaan ammatin harjoittajana minulla on ehkä vielä enemmänkin erioikeuksia kuin muilla. Voin ajella vaikka toiseen pitäjään, toiseen kaupunkiin ja palailla takaisin koska lystää, jälleen yhtä seikkailumatkaa rikkaampana. Voin haukata välipalaa pyörälaukusta, pitää taukoa, kuluttaa aikaa vapaasti, katsella ja tuumailla elämän kulkua, kaikkia näkymiä ja vaihtu- via kohteita. Voin ajaa tunnin tai kaksi, puoli päivää, kolme päivää tai kymmenen päivää – ja olen monesti ajanutkin.

Jokainen vanhempi kansalainen muistua ensimmäisen pyöränsä niin kuin vähän nuoremmat muistavat ensimmäisen autonsa. Mutta autoilijaparka ei ole pyöräilijän tavoin enää normaalissa mielessä liikuntakykyinen yksilö. Hän matkustaa pyörien päällä liikkuvassa häkissä moottorin kiskomana ja tuoliinsa vöillä tiukasti sidottuna. Hän on liikuntarajoitteinen ja aisteiltaan turtunut olento. Autoilijan liikuntasäde on korkeintaan 300 metriä kun se pyöräilijällä voi olla 3 000 kilometriä. Jos joku tienvarren nähtävyys on 300 metriä kauempana lähimmästä pysäköintipaikasta se on jo auttamatta liian kaukana autoilijaraukan ulottuvilta. Olen nähnyt autoilijan hakevan aamupostinsa pakilla rynkyttäen vaivaisen sadan metrin päästä kotioveltaan. Matkoillaan autoilijat saastuttavat ympäristöä tuhatkertaisesti pyöräilijään verrattuna. He suoltavat ulos lyijyä ja kaasuja kuin lannanlevittäjät. Jos pysähtyy pikatien pientareelle näkee kilometrin matkalla tonnin painosta autoista paiskottuja jätteitä. Jokaisen metsäautotien risteykseen ja sorakuopille on tyhjennetty tunkioittain koonaa. Autoilijat surkastuvat aisteiltaan koska he eivät enää näe, kuule eivätkä haista mitään häkkinsä sisältä.

Kuinka toisin onkaan pyöräilijän laita! Raikkaana kuin vastasyntynyt hän vielä ukkoikäisenäkin ajelee pyörällään. Niin kuin purjehtijat antavat tuulten ja veden virtausten kuljettaa alustaan ja navigoivat luonnonlakien mukaan, niin pyöräilijäkin liikkuu maiseman muotojen, nousujen ja laskujen, säiden ja tuulten mukaan. Pitkillä matkoilla hän tavoittaa koko ympäröivän maiseman kaikki piirteet samalla kertaa, sen äänet ja tuoksut, varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka. Pitkät matkat ovat pyöräilijän unelma. Olen ajanut parikymmentä kesää syvällä Hämeessä, Karjalan vaaroilla, Pohjanmaan lakeuksilla ja Lapin tuntureilla. Kahta samanlaista päivää, hetkeä tai maisemaa ei koskaan tapaa. Ei samoja maiseman perusmuotoja, ei värejä, ääniä eikä tuoksuja. Ne vaihtuvat lakkaamatta, ne ovat aina yhtä uusia, yllättäviä ja vaikuttavia.

Erilaista on ajaa varhaisina aamuhetkinä, kun luonto on vasta heräämässä, erilaista on ajaa myöhään illalla luonnon jo painuessa yön lepoon. Ajaessaan pyöräilijä näkee, kuulee, haistaa ja kokee kaiken. Hän miettii, vertailee, ymmärtää ja hyväksyy itsensä ja maailman. Joka matkalla hän voimistuu ja kasvaa henkisesti, aina oman suuruutensa huipulle asti.

Erno Paasilinna 1994

Ote kirjasta:
Riita maailman kanssa
Kirjoituksia neljältä vuosikymmeneltä